Selailin äsken kuvia vuosien varrelta. Kuvista näki monta rakasta ja myös raskasta muistoa. Tietyistä vaatteista ja maisemista muistan haikeuden tunteet. Mukaan kuviin mahtui läheisiä ja vähemmän läheisiä ihmisiä jotka ovat enemmän tai vähemmän elämääni vaikuttaneet.



En tiedä miksi, mutta äitini on vaikuttanut elämääni paljon ja sen huomaa nyt kun kuvia selailee. Kaikki kuvat jotka liittyvät perheeseeni ja etenkin äitiini, koskettavat voimakkaasti. Joskus mietin, että olikohan meillä liiankin läheiset välit koska tuntuu, että en ole päässyt katkaisemaan napanuoraa vieläkään.



Vaikka nyt en teidän kanssa pysty jakamaan kuvia rakkaimmista ihmisistäni tai itsestäni, pystyn kuitenkin jakamaan joitakin kuvia. Joskus olimme vielä lapsia, saimme ollakin vanhemmissa kiinni. Oli lupa olla riippuvainen heistä ja samalla oli lupa olla turvassa ilman huolen häivää.



En tiedä missä vaiheessa se kaikki jäi, yhtäkkiä ollaankin aikuisia ja kannattelemme itseämme. Vaikka kuinka vanhemmat olisivatkin vielä mukana kuvioissa, on silti tyhjyyttä jäljellä. Joku haikeus, jota en saa loppumaan.