Noniin, tässä päästään nyt yhteen ydinongelmaan jota en ole aiemmin tuonut julki. Tähän kuitenkin vaikuttaa menneisyyteni ja monet muut asiat. Näin alkuun luettelen asioita, joita tunnen ja jotka tulevat mieleen kun miehen kaveri pyytää miestä viettämään kanssaan ryyppyiltaa/baari-iltaa:

- Kun kuulen asiasta, tunnen kovaa puristusta rinnassa ensimmäisenä. Seuraavaksi tulee hyperventilointi ja ahdistusaallot.
- Jalat meinaavat mennä alta, aivan kun niistä menisi tunto.
- Itkukohtaus ja ajatus "miksi minä?".

Viime vuoden puolella nämä reaktiot olivat todella rankkoja. Miehen ollessa baarissa, ja mikäli tiesin että paikalla on muitakin naisia (kuten baareissa oleensä on ;) ), sain järkyttäviä paniikkikohtauksia kotona. Laitoin jatkuvasti viestejä miehelle ja tivasin, ketä siellä on ja mitä ne tekee. Mikäli mies kuulosti päihtyneeltä puhelimessa, aloin itkeä heti puhelun jälkeen (jos en jo sen aikana) ja heittelemään tavaroita kotona.
Kerran vastaan tuli tilanne, jolloin todella tuntui siltä, että itsemurha olisi ainoa ratkaisu pois tuskasta. Tuona iltana lupasin miehelle, että nyt haen ammattiapua, tätä ei voi jatkua.

Miehen lähtiessä itken vieläkin joskus, mutta ennen saatoin itkeä koko illan ja yön siihen saakka että mies tuli kotiin. Saatoin katsoa ulos ikkunasta aamuseitsemään saakka, kunnes näin että mies käveli kotiin.

Ja tosiaan, mies on suhtautunut tähän hyvin ymmärtäväisesti. Niin ymmärtäväisesti kuin tällaiseen voikaan suhtautua. Mies ei todellakaan käy usein ulkona ilman minua, ehkä kerran yhdessä tai kahdessa kuukaudessa.

Nyt tällä hetkellä sain tietää miehen lähtevän ulos, ja samat fyysiset reaktiot tulivat päälle ensimmäisenä. Itkua ei tullut.
Nykyään tiedän mistä reaktiot johtuvat ja harjoittelen niiden sietämistä ja tilanteen ottamista vastaan. Ollaan puitu tätä miehen kanssa paljon, ja olen selittänyt hänelle suoraan asian ja samalla kertonut, että kun hän haluaa lähteä, on hänellä myös oikeus lähteä. En omista häntä.

Mistä nämä rajut tunteet sitten tulevat?
Isäni petti äitiäni useita kertoja ollessani nuori, ja aloin hoivaamaan äitiäni. Toisin sanoin näin kaiken sen mitä ero äidilleni teki, ja koko sen rankan prosessin todella nuorena. Tiesin enemmän mitä olisi tarvinnutkaan.
Samaten terapiassa on huomattu, että pelko petetyksi tulemisesta johtuu omasta riittämättömyyden tunteesta. En myöskään arvosta itseäni lainkaan.
Ratkaisevin syy piilee kuitenkin koulukiusausmenneisyydessäni. Oikeastaan en pelkää petetyksi tulemista. Toki se olisi kamalaa ja rankkaa, mutta tiedän, että pystyisin jatkamaan elämääni yksinkin. Eniten pelkään sitä, että kaikki muut tietävät pettämisestä paitsi minä. Toisin sanoin; että selän takana puhuttaisiin ja kauhisteltaisiin asioita ja ihmiset säälisivät minua.

Tällä hetkellä mielentilani on levollinen, katsotaan jatkuuko se tällaisena. Miehellä on oikeus lähteä ulos miesten kesken ja nauttia elämästä, ja minun tulee hyväksyä se.
Kirjoittelen tänne jos tunne alkaa aaltoilla, nyt nähdään miten paljon terapia on vaikuttanut. Nimittäin en muista, että mies olisi useaan kuukauteen mennyt mihinkään ilman meikäläistä...

MUOKS //
Tämä olkoon nyt rauhalliselta minältä mahdolliselle tulevalle kiihtyneelle minälle:
Jotta tästä blogista nyt olisi jotain hyötyäkin tässä asiassa, listaan aikaisemmat virheet, joita en tule tekemään:
1. En hämmästy siitä, jos mies on hieman päihtynyt. Vaikka olisi paljonkin, niin harvoin hän käy ottamassa!
2. En viestittele. Voin soittaa hänelle kerran hänen ollessaan ulkona.
3. Mikäli panikoin, kirjoitan siitä tänne. En panikoi hänelle, hän ei sitä ansaitse.
4. Pyrin luottamaan tuohon mieheen, joka on itsekin taistellut paljon suhteemme eteen.

Raportoin sitten myöhemmin miten käy...