Sisällä on joku ääretön inspiraation tunne, se tulee välillä ja on viikonloppuisin todella voimakas.
Tuntuu siltä, että se olis joku sisäinen luovuus joka haluais päästä purkautumaan jollain tapaa.
Nuorena kirjoittelin paljon ja sain luovuuden sen kautta purkautumaan. Lukioaikoina myös piirsin ja maalasin. Nykyään kuitenkin tuntuu siltä, että kirjoittamisen tai maalaamisen avulla en pääse purkamaan luovuutta. Tai mitä se nyt onkaan.
Nykyään kun tämä fiilis iskee alan tiskaamaan ja siivoamaan asuntoa, käyn ostamassa kukkia tai yrttejä tai käyn salilla purkamassa energiaa pois. Sisällä huokuu sellanen hyvä olo ja haluan toteuttaa sitä hyvää oloa jollakin tapaa.
Nyt keväällä on alkanut innostaa kaupungilla käynti myös. Tykkään hitaasti kävellä kaupoissa ja hiplailla kaikennäköistä tavaraa, mutta en koskaan osta mitään. Samaten olen alkanut haaveilemaan omakotitalosta ja omasta pienestä maatilasta. Nämä on niitä asioita, joiden tiedän jo jäävän haaveeksi. Vähän kuin tuo kaupungilla kävely, en pidä shoppailusta, vaan enemmänkin haaveilusta :-)
Nyt alka jo yrtit itämään.... :-)

Kesä sieltä tulee, hopihopi :-)
Hyvä fiilis senkun jatkuu, töihin on ilo mennä aamuisin ja työyhteisö on mahtava. Kuitenkin odotan vielä sitä romahtamista, eli sitä pessimistisyyttä en oo vielä saanu heitettyä pois. Ehkä jotenkin uskon liikaa tähän kevääseen, ja sen tuomaan hyvään oloon.
Terapeutti oli viimeks musta hirveän ylpeä, vaikka toin esille, että vielä on haasteita edessäpäin, löysi terapeutti musta niin hyviä puolia ettei ole tosikaan. Oikein hymyilyttää vieläkin.
Tällä hetkellä ollaan terapeutin kanssa tavattu vaan kerran kuukaudessa, ei siis ole pitkään aikaan ollut kovin intensiivistä enää. Kuitenkin nyt terapeutti jo pohdiskeli, että voin itse alkaa hiljattain vähentämään käyntejä jos haluan.
En usko, että vielä olen siihen valmis. Mutta katsellaan.
Jotenkin jännittää, että tuleeko uusi romahdus taas ensi talvena.

Päästiinhän me matkustelemaan ja mahtavaa olikin! Näin se aina on, että ennen matkaa jännittää ja matkan jälkeen haluaiskin jo takas.
Hyväntuulisuus senkun jatkuu, toki aina tulee tavallisia arkisia ongelmia vastaan. Ne kuitenkin tiedostan ja pidän erillään ahdistuksesta. Kuitenkin hyvä mieli on jatkunut siitä lähtien kun alle kaksi kuukautta sitten vaihdoin työpaikan. En ole varma johtuuko se uudesta työyhteisöstä (alku aina näyttää niin hienolta) tai sitten keväästä ja auringosta. Huomaan, että olen itse vielä skeptinen näiden asioiden suhteen, en vielä oikein tahdo uskoa siihen, että mieli on hyvä (itse asiassa mahtava).
Mieli tekisi mennä ulos kuvaamaan kevään tuloa, mutta kameran akku pitää ladata ensin. Haluaisin kertoa enemmän itsestäni tänne ja laittaa kuvia omasta kodista, ruoanlaitosta ja leivonnasta (joista oikeasti pidän) ja päivittää tietoa siitä, miten salillakäynnit etenevät (olen kova liikkumaan). En kuitenkaan halua paljastaa sitä kuka olen, koska tämä maailma on niin pieni ja tieto ongelmistani leviäisivät varmasti työyhteisöön asti. Toinen ongelma on myös se, että en tykkää hehkuttaa itseäni ja kertoa liikaa saavutuksistani. Joskus (viime aikoina yllättävän usein) innostun jostakin niin paljon, että intoilen asiasta esim. facebookissa. Yritän kuitenkin pitää asiat sisälläni, ja jakaa asiat vaan läheisten sekä tärkeiden ihmisten kanssa.

Tästä päästään toiseen asiaan; parisuhdeasiat ja facebook.
En voi ymmärtää tuota, että jotkut ihmiset kertovat facebookissa päivittäin mitä ihanaa heidän oma kullannuppunsa on tehnyt. Kaikki saa toki hehkuttaa omia asioitaan, mutta minä olen sellainen, että kun pidän asiat perheen välisenä arvokkaana asiana, muut eivät pääse liikaa omaan parisuhteeseeni sisälle. Toki ymmärrän normaalit tilapäivitykset, mutta joillakin menee välillä se yli, ja silloin tuntuu, että elän heidän parisuhteessa kun tiedän liikaa.
Meillä on mieheni kanssa todella mahtava parisuhde, ollaan päästy sille tasolle, jossa nautitaan asumisesta toisen kanssa ja ollaan sinut sen asian kanssa, että arki on tässä ja nyt. Ja nautitaan siis arjesta. En koe tarvetta ottaa kuvaa jokaisesta ruususta, suklaarasiasta tai korusta jonka hän minulle ostaa. Tai laittaa jatkuvasti yhteiskuvia meistä nettiin. Kuvia voi ottaa, mutta eikö me voida säilyttää vielä se "joku oma" juttu itsellämme?

Mutta eikait siinä, jotenkin tuntuu, että arki on tässä ja ilman jatkuvaa huutoahdistusta. Kaksi kuukautta sitten asiat olivat toisin.
Toivon todellakin, että tämä fiilis pysyy edes jonkun aikaa vielä. Arki on sitä ihaninta ja parasta, kun sen ottaa oikein vastaan! <3

Matkustelu.
Matkustaminen on mulle kirosana. En tiedä mikä siinä on. Varailen aina lippuja eri paikkoihin tai tapahtumiin ja odotan päivää innoissan. Kun lähtöpäivä koittaa, alkaa ahdistus. Ahdistus johtuu pelkäämisestä, menettämisen pelosta. Pelkään, että matkan aikana tapahtuu jotain kotona tai sitten matkan aikana tapahtuu jotain minulle. En pelkää omaa kärsimistä, vaan muiden. Haluan pitää läheiset lähelläni, jotta pystyisin (muka) kontrolloimaan heidän hyvinvointiaan ja ettei heille satu mitään.
Tämä ongelma on ilmennyt muiden ahdistusongelmien kanssa aivan yllättäen noin 2-3 vuoden sisällä. Vielä vuonna 2008 matkustelin aivan huoletta paikasta toiseen, yksin tai ystävien kanssa. Poikaystävän kanssa tai ilman.
Huomenna lähdetään miehen kanssa alle 200km päähän kotoa ja ollaan siellä yksi yö. Minä halusin sinne, minä varasin hotellihuoneen ja nyt taas alkaa ahdistus hiipimään. Ja siis haluan todellakin itse reissulle, mutta jokin sanoo pääni sisällä että "Älä mene, jotain VOI sattua".

Nii-in, voihan nytkin lentokone pudota niskaan. Aina voi tapahtua jotain, kohtaan pelkoni taas.

Toivoisin, että voisin jakaa enemmän tietoa itsestäni tänne ja enemmän kuvia päivittäisistä tapahtumista. Olen oikeasti todella vähän paikallani ja tykkään ottaa kuvia milloin mistäkin. En kuitenkaan mitään tarkkoja, hyvälaatuisia tai välttämättä taiteellisiakaan kuvia. Enemmänkin muistoja joistakin hetkistä.
Tänään on ollut taas hyvä päivä, tosin aamulla herätessä oli maa taas valkoinen ja se latisti fiilistä hieman. HALUAN KEVÄÄN!
Edelleen olen talvi-ihmisiä, mutta talven pitää olla talvella ja kesä erikseen.
On se jännä miten joka kevät pettyy yhtä paljon takatalven tuloon, kun se oikeasti tulee kuitenkin joka kevät eikä asialle voi mitään. Samaten jouluksi haluaa aina lunta ja pakkasta. Halutaan aina kaikki ja heti, oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Kyllä me vaan ollaan vaativia :-)
Toisaalta mietin, että onhan se hyvä ärsyyntyä pienistä asioista. Usein se tarkoittaa, että ei ole suurempia murheita. Kuitenkin sitten on olemassa varmasti muitakin minunlaisia ihmisiä jotka ahdistuvat pienistä ja suurista asioista samanaikaisesti. Ollaan pessimistejä.
Mutta nyt huomaan, miten alan pikkuhiljaa muuttua. En tiedä sitten onko kyseessä kevät, loistava uusi työpaikka vai kenties se, että terapia alkaa tehoamaan?
Virittäydytään tulevaan kesään viime kesän kuvilla... :-)