Tässä aloin miettimään omia ala- ja yläasteaikoja. Mietin, että miten paljon pienetkin asiat voivat vaikuttaa siihen, millainen olen nyt.

Ala-asteen ajan olin luokan hiljainen tyttö. Olin lyhyin ja täytin aina viimeisenä (joulukuussa) vuosia. Pienetkin asiat aloittivat koulukiusaamisen jo heti ensimmäisellä luokalla. Olin kaiken lisäksi ujo ja välitin enemmän muista kuin itsestäni. Olin (olen yhä) todella herkkä, ja tiedostin aina muiden tunteet ja ajatukset ja pidin niitä ensisijaisena. Muistan yhä, että kiusaamistilanteissa ajattelin kiusaajillani olevan niin paljon ongelmia, että käyttäkööt minua sitten hyväkseen. Ala-asteen koulukiusaus oli vielä ns. "lievää". Talvisin heitettiin lumipaakeilla, pestiin lumella, naurettiin vaatteille, kampattiin käytävällä ja jätettiin ulos porukasta. Luulin ansaitsevani sen.

Ajauduin väärille raiteille heti 13-vuotiaana. Tutustuin internetin villiin maailmaan. Yllättäen paljon minua vanhempi mies huijasi minut luokseen. Mies sanoi minulle hyviä asioita (kehui kauniiksi jne.). Tällaisia asioita en ollut koskaan aikaisemmin kuullut, joten luulinpa, että meidän juttumme oli varmasti ainutlaatuista. Lopun arvaattekin, hyväksikäyttö. Enempää en tästä kerro, ettei minua tai juttua tunnisteta.

Rippikoulun kävin, koska en halunnut pettää sukuani siinä asiassa. Siinähän kävi niin, että pahimmat kiusaajat olivat samalla leirillä. Isosetkin olivat kiusaajia. Ja ylläri, ylläri, kukahan oli ilman huonekavereita. Pidättelin itkuani koko leirin ajan ja purin hampaita yhteen jotta kukaan ei huomaisi tuskaa, jota kannoin sisälläni. Isoset puhuivat vuorotellen jeesuksesta ja vuorotellen kirjoittivat minusta pilkkalappuja suunnistusreiteille.

Katselin juuri ala- ja yläasteen luokkakavereiden fb-profiileja. Osa on jo vanhempia omille lapsilleen, osa naimisissa, osa asuu ulkomailla. Harva asuu samassa kaupungissa enää, jossa kävivät peruskoulunsa.  Niin usein olen heille katkera siitä, että juuri he ovat saavuttaneet niin paljon asioita elämässään. Heillä on jo paljon enemmän kuin minulla. Täällä itse elelen vielä samassa kaupungissa, rohkeutta ei ole koskaan ollut muuttaa pois. En uskalla vielä perustaa perhettä, koska pelkään tartuttavani vielä kaikki traumat lapsiini. En uskalla vielä avioitua, koska pelkään että joku särkee minut silti.

Tämä nyt ei ollut toiveikas eikä äärimmäisen katkerakaan postaus. Enemmänkin vuodatus.