Tänään taas koin, että mua suoraan haukuttiin. Vaikka kyse ei ollut sellaisesta, oli vaan kyse siitä, että toinen oli eri mieltä. Oli vaikea sietää sitä, vaivuin heti sellaisen "itsevihan" synkkyyteen ja teki mieli huutaa ja purskahtaa itkuun kesken palaverin. Kun toinen oli vain eri mieltä, ei mistään suuremmasta tai vakavammasta ollut kyse.

Kotiin päästyäni rakas oli tehnyt ruokaa. Kanaa riisipedillä. Tekee mieli vaan halata tuota, sana "kiitos" ei riitä, miljoonat halaukset tai suukot ei riitä. Se aina piristää ja kannustaa. Ottaa kädestä, katsoo silmiin ja kertoo, että uskoo minuun. Nytkin meinaan itkeä onnesta ja työpäivän "ongelmat" ei enää tunnu missään.

Rakastan sua.