Ajelin yhdeltä työkeikalta kotiin eilen puolenpäivän jälkeen. Pakkasta oli lähemmäs 20 astetta, mutta ulkona paistoi aurinko.

Vuosi sitten en olisi vielä uskaltanut ajaa maantiellä, vastata suurista työtehtävistä, tankata autoa tai ylipäätään tehdä normaaleja asioita. Viime keväänä aloitettu terapia on tehnyt tehtävänsä, ja olen päässyt astumaan normaaliin elämään.

Joskus vielä pohdin sitä, miksi jotkut tavalliset asiat ovat minulle vaikeita. Minulle on ollut vaikeaa uskaltaa ajaa maantiellä tai kaupungissa. Valitsin aina syrjäisiä reittejä, jotta vaarana ei olisi epäonnistuminen ihmisten edessä. En uskaltanut tankata autoa, koska pelkäsin, että ihmiset katsoisivat ja pilkkaisivat jos en osaisi. Minua pelotti mennä syömään kavereiden kanssa, koska pelkäsin että näytän tyhmältä. Tämä riitti minulle perusteluksi; saattaisin näyttää tyhmältä?

Mietin yhä vieraassa seurassa ilmeitäni ja olemustani. Kainalot hikoilevat, kädet tärisevät ja jännitän niskaa niin että päätä alkaa jomottaa. Mutta olen pistänyt pisteen asialle, aloin kohtaamaan haasteitani ja jätin vanhan turvallisen työpaikkani.

Eilen kun ajelin kotiin, pysähdyin tien reunaan ja katselin maisemia. Tästä se lähtee.